Etusivu | Valokuvat | Artikkelit | Palaute | Sukukokoukset | Toimisto | Sukutaulu | Syyrin Sanomat | Vieraskirja

Marja-Riitta Perttula

MARIA JA OTTO PAKULAN ELÄMÄSTÄ

Pakulan isäntäväestä Maria ja Otto Pakulasta emme paljon tiedä. Kummastakaan ei ole valokuvaa, emmekä siis tiedä, millaisista ulkoisista piirteistä me jälkeläiset saamme heitä kiittää. Maria ja Otto Pakulan elämään mahtui paljon työtä ja myös paljon surua. Heidän lapsestaan vain neljä eli aikuisikään.

Juho Otto - aik. Johan Otto – (1847 – 1912) Pakula syntyi Fredrika ja Matti Syyrin toiseksi vanhimpana lapsena Kurkelan Syyrillä, jossa hän varttui nuorukaiseksi. Otto on meidän kaikkien tunteman Matilda Ihamuotilan veli. Otto palasi isänsä lapsuudenkotiin Pakulaan isännäksi 1871 24-vuotiaana, sillä isoäiti Liisa Pakula oli kuollut 1867, ja tila kaipasi reipasta isäntää.

Puoliso Maria Serafia

Karinaisten Värriltä

Oton puoliso Maria Serafia Juhontytär (1853 – 1913) oli Karinaisten Värriltä.

Hänen äitinsä Vilhelmiina Värri o.s. Ali-Lonttinen, syntyisin Liedosta, on Uuden-Värrin sukuhaaran kantaäiti. Marian isä, ratsutilallinen Juho Värri, vanhoilla päivillään Värrin taata, on ollut varsinainen persoonallisuus. Taatanpäivinään hän pystytti itselleen erämajan ja rakenteli siellä mm.ikiliikkujaa. Hän suunnitteli kaukoputkea tarkastellakseen kuuta tähtikirkkaina öinä. Valtiopäivämies Kaarlo Värri on myös kirjallisuuden henkilö, sillä hän tanssittaa Niskavuoren Lovisaa Hella Wuolijoen näytelmässä.

Uusi päärakennus

Isännäksi tultuaan Otto rakennutti uuden päärakennuksen 1880-luvulla. Rakennus on yhä samalla mäellä kuin muutkin Pakulan rakennukset; se on peruskorjattu 1950-luvulla ja toistamiseen 2000-luvulla. Heti alkuun rakennus varustettiin peltikatolla. Näin palovaara väheni.

Otto-isäntä halusi, että päärakennus olisi kokonaan kalliolla. Kävi kuitenkin niin, että kun isäntä oli käymässä Turussa, rakennusmiehet olivat jättäneet yhden kulman maavaraiseksi.

Vanhin poika, Janneksi kutsuttu Juho Eevert (1873 – 1954) kertoi, että kun hän pikkupoikana meni äitinsä kanssa huutamaan miehiä kahville, rakennuksella oltiin juuri vinssaamassa suurta hirttä ylös, ja mestari huusi noston tahdittamiseksi:

- Kuka sitä huolii, kullan muorii! mutta kun kahvikutsu tuli, hirsi päästettiin oitis putoamaan ja miehet noudattivat kutsua heti paikalla. Samoja talonpiirustuksia käytettiin myös Kiusalan Heikkilässä 1889, vain salinkamarin ja tupakamarin koossa oli eroa. Syynä oli sukurakkaus: Otto Pakulan isoäiti Liisa Heikintytär (1795 – 1867) oli kotoisin Kiusalasta.

Perimätiedon mukaan Pakulan maalla kasvavat jättimäiset lehtikuuset ovat Otto Pakulan istuttamia. Kosteutta hyvin kestävänä puuna lehtikuusi oli tarkoitettu uuden navetan rakennuspuiksi, mutta kun Juho Pakula isänsä kuoleman jälkeen uudisti navetan, puut saivat jäädä kasvamaan.

Otto Pakulan

yhteiskunnallinen toiminta

Otto Pakulan yhteiskunnallisesta toiminnasta kertoo Liedon historia. Vuosi-sadan vaihteessa Suomessa virisi vahva innostus maamiesseuratoimintaan, ja tämän aatteellisen nousuveden aikana, toukokuun lopulla 1901, perustettiin Pahkamäen koululla Auran maamiesseura, jonka johtokunnan jäsenet kuitenkin olivat lietolaisia. Otto Pakula valittiin johtokuntaan.

Sirkka-Liisa Saarinen (o.s. Pakula s.1919) tietää omasta isoisästään, että tämä oli aikanaan eturivin maanviljelijöitä. Vintille talletetusta Pellervosta hän huomasi, että Otto Pakula oli saanut palkinnon lannanhoidosta. Taloon oli näet rakennettu kalliopohjainen katettu lantala. Ilmankos nuorisoseuran Aamu-lehdessä oli kirjoitus esitelmätilaisuudesta, joka pidettiin Pahkamäen koululla 1903. Agronomi esitelmöi peltolannoituksesta. Otto Pakulan mainitaan syventäneen agronomin tietoa lannanhoidosta! – Otto Pakula alkoi viljellä uutuuskasvia, apilaa, ja hänen isännyysaikanaan ostettiin hevosvetoinen heinäharava ensimmäisten joukossa.

Pankkitoiminta junnasi Liedossa pitkään. Kunta suostui epäröimättä takaajaksi, kun opettaja Henrik Ruokonen ja talollinen Otto Pakula ryhtyivät 1889 Posti-säästöpankin asiamiehinä myymään lietolaisille säästömerkkejä. Lainanantoa ei tällä pankilla ollut. – Kiivaan väittelyn jälkeen Liedon nuorisoseura sitten perusti säästöpankin 1895. Tässäkin tilaisuudessa on suvun jäseniä varmaan ollut paikalla.

Viisautta, huumorintajuakin

Sukulaiset ja tuttavat arvostivat Otto Pakulaa ja kysyivät häneltä neuvoja ja mielipidettä. Niinpä Matilda Ihamuotila pyysi Otto-veljeään tutustumaan Salo-Uskelassa myynnissä olleeseen Kankareen tilaan, hän oli kiinnostunut ostamaan sen. Pakula lähti poikansa Antton kanssa taloa katsomaan. He totesivat, että asuinrakennukset, karjarakennukset, ladot, pellot ja metsät olivat erinomaisessa kunnossa, hintakin vielä edullinen. Matilda halusi kuulla vielä serkkunsa Oskari Halkilahden (Syyrin taatan nuorimman veljen Aadamin poika) mielipiteen – seurauksena se, että Oskari ostikin tilan itselleen. Matilda Ihamuotila ei sen koommin kutsunut Halkilahtia vieraisille eikä itsekään mennyt Halkilahtien tilaisuuksiin.

Otto Pakula seurasi siis aikaansa. Hänet mainitaan älykkääksi ja ahkeraksi. Hän arvosti raittiutta. Luonteeltaan hän oli lempeä, ja hänen huumorintajuaan muistelijat kiittävät hyväksi.

Hänen nokkeluuttaan kuvaavat seuraavat esimerkit: Kerran tuli Pakulan tupaan outo mies. Isäntä käski istumaan ja kysyi vieraan asiaa. – Tulin töitä HAKEMAAN, mies ilmoitti. Siihen Otto-isäntä: - Kukas ne työt sitten TEKEE?

Tulipa taloon kerran toinenkin mies, joka halusi ostaa Pakulan talon. Kyseli, paljonko oli peltoa ja paljonko metsää. Isäntä kertoi ja kysyi puolestaan, mitä mies aikoi tämmöisestä talosta maksaa. Mies mainitsi summan. – Onko rahat plakkarissa kanssa? isäntä kysyi. Mies innostui: - Ei, mutta maksan heti kun olen myynyt metsän! Elettiin aikaa, jolloin metsien arvo oli noussut moninkertaiseksi, mutta kun tieto ei vielä ollut ehtinyt kaikkien metsänomistajien korviin, moni myi tilansa pilkkahintaan.

Kooltaan Otto Pakula oli kovin lyhyt. Naapurissa asuvan puuseppä Ville Leppäkiven tytär Alma kertoi, että kun isäntä istui tuvan penkillä, jalat eivät yltäneet lattiaan. Lyhytkasvuisia olivat myös hänen poikansa Juho ja Anton.

Maria Pakula – äiti ja emäntä

Maria Pakulan elämässä kärjistyy tuon ajan naisen kohtalo. Talon emännän moninaisten töiden lisäksi Maria Serafia synnytti 16 lasta. Suuren osan naisenelämäänsä hän oli joko raskaana tai imetti. Yksi lapsista syntyi kuolleena, seitsemän muuta menehtyi alle vuoden ikäisenä, yksi toisella vuodella, kolme (Hjalmar Matias, Otto Jalo ja Onni Vihtori) eli nuorukaisikään ja vain neljä lapsista (Juho Eevert, Aina Aleksandra, Alma Matilda ja Anton Herman) sai elää aikuisikään ja perustaa perheen. Sylilapset kuolivat varmaan ripuliin imetyksen päätyttyä. Maria Pakulan elämä oli siis täynnä syntymistä ja kuolemaa. Kaikille pikku vainajille kerrotaan järjestetyn hautajaiset, naimisiin meneville komeat häät. Silloin ainakin availtiin kukkaronnyörejä eikä nuukailtu. Aina Aleksandran eli Santrun ja ruskolaisen Johan Vainion häitä v.1904 on kuvattu Syyrin Sanomissa vuonna 2000.

Maria Pakulan muotokuva perustuu paljolti Anton Pakulan tyttären Paula Muurisen kertomaan. Maria Pakula oli Paulan äidin Olga Pakulan täti. Olgan äiti Henriikka Heikkilä ja Maria Pakula olivat Värrin tyttäriä Karinaisista ja siis sisaruksia. Olga Heikkilä vietti nuorena Pakulassa pitkiä aikoja auttaen Maria-tätiään ja tutustui siten hyvin perheeseen.

Maria ja Otto olivat osin toistensa vastakohtia. Kun Otto oli aktiivinen, optimistinen ja huumorintajuinen, Mariassa pääsi usein voitolle alakulo ja ahdistuskin. Lieneekö se ollut hänen perusluonteensa vai johtunut raskauksien ja synnytysten aiheuttamasta fyysisestä rasituksesta ja lasten kuolemien tuottamasta surusta.

Lahjakkaita poikia

Varsin traaginen oli Hjalmar Mathias Pakulan (1885- 1902) kohtalo. Hänen todistuksensa Yliskulman kansakoulusta keväältä 1900 kertoo, että opettaja Fanni Rekola on arvioinut hänen tietonsa ja taitonsa pääasiassa kympistä kahdeksikkoon; laulussa tosin heikko nelonen. Koulun päättäessään Jalmari on 15-vuotias. Todistus kertoo lahjakkuudesta.

Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Jonain talvena Savijoen kelkkamäessä sattui tapaturma. Jalmari loukkasi jalkansa niin pahasti, että siihen kehittyi luumätä. Ei ole muistitietoa siitä, oliko poikaa käytetty lääkärissä ja oliko sairauteen tuohon aikaan edes parannuskeinoa, naapurintytön Alma Kuusanmaan kertoman mukaan Jalmari sai sairastaa autiossa Uotilan talossa, josta hänen tuskanhuutonsa kuuluivat naapuriin. Kun Jalmari kuoli maaliskuussa 1902, Alma Kuusanmaa muisteli, että vahingoittunut jalka irtosi vainajaa arkkuun pantaessa. Pakulan perheen surun ja varsinkin äiti-Marian alakulon ymmärtää Jalmarin tarinaa miettiessä.

Olga Heikkilä tuli v. 1907 kotoaan Paimiosta auttamaan Maria-tätiään, joka oli kovin synnytysten ja kuolemantapausten rasittama eikä selvinnyt talon töistä. Alma ja Santru olivat avioituneet ja muuttaneet kotoa. Otto Pakula kertoi Olgan vanhemmille, että hän oli tullut hakemaan uutta tytärtä kotoa pois muuttaneen Alman tilalle. Sanat lämmittivät toisella kymmenellä olevan Olgan mieltä, eikä lähtö kotoa tuntunut enää niin ikävältä.

Maria-täti oli aika nuuka ja osin ehkä hajamielinenkin. Oli noloa, kun täti lähetti Olgan hakemaan naapurista kahvikupilla kahvia, mutta ei antanut rahaa mukaan. Samoin Olga joutui hakemaan naapurista kananmunan, taaskin ilman rahaa. Pakulan mamma käytti munat vain lääkkeeksi, kun hän tunsi itsensä tavallista väsyneemmäksi. Olgan oma äiti, siis Marian sisar, piti kuitenkin tyttärestään huolta ja pani hänen mukaansa rahaa, leninkikankaan ja kahvia. Tämänkin kahvin joi useimmiten Maria-mamma.

Olgan ensimmäisenä vuonna Pakulassa sattui kaksi traagista kuoleman-tapausta. Otto Jalo (1890 – 1907) oli perheen lahjakkuus, joka oli 1901 aloittanut oppikoulun Turun suomalaisessa lyseossa. Hän on koko ajan luokan viiden parhaan joukossa. Todistus ei kuitenkaan ole täynnä kymppejä, arvostelun taso on ollut kova. Kuudennella luokalla, joka vastaa nykylukion ensimmäistä, kieliohjelma on kunnioitettava: ruotsi, venäjä, latina, kreikka, saksa ja ranska.

Laulannossa tarjoillaan kuutosta. Ei ollut Jalokaan suvustaan poikkeus.

Elokuussa, kun Jalon piti aloittaa lukion viimeinen vuosi, hän sairastui kurkku-

mätään. Lääkäriä ei haettu, Jalo kuoli tukehtumalla viikkoa ennen koulun alkua. Neljä vuotta nuorempi Onni Vihtori (1894 – 1907) sai myös tartunnan ja kuoli puolitoista viikkoa veljensä jälkeen saamatta hänkään lääkärinapua. Nuori Olga Heikkilä seurasi järkyttyneenä serkkujensa kamppailua. Kun sitten Pakulan renkikin sairastui, Maria-emäntä ikään kuin heräsi lamaannuttavasta järkytyksestään ja haetutti lääkärin. Renki pelastui.

Olgan Pakulan vuosiin liittyi jotain mukavaakin. Talossa oli kaksi nuorta miestä, Juho ja Anton, Olgan serkut. Anton ja Olga ystävystyivät. Kerran tuli Otto-isäntä kamarista sanomalehti kädessään ja katsoi merkitsevästi sekä Olgaa että Antonia: - Nyt sitten saavat serkutkin mennä keskenään naimisiin. Otto oli kaiketi toivonut Olgasta miniää vanhemmalle pojalleen, mutta Olga katseli vain Antonia. Anton oli kuitenkin tavoiteltu poikamies, Olga taas hiljainen, ja kesti vielä monta vuotta, ennen kuin he avioituivat. Kun eräs Antonin ihailija, Mikolan Santru, kuuli Olgan ja Antonin yhteenmenosta, hän ilmoitti närkästyneenä: - Miksi sinä tuollaisen Olgan otat, kun se on niin laihakin kuin aidanseiväs!

Maria Pakulan elämästä on vielä yksi muistitieto. Kun hänen miehensä Otto Pakula kuoli 1911, Pakulassa pidettiin tavan mukaan huutokauppa. Jälkeenpäin huomattiin, että muuan ostaja oli hävinnyt kahden lehmän kanssa maksamatta. Meklarin kehotuksesta summa pantiin uloshakuun. Tätä Maria Pakula kuitenkin kovasti katui jälkeenpäin. Asia ahdisti häntä syvästi.

Väsyneenä Maria Pakula kuoli pian miehensä poismenon jälkeen, syksyllä 1913, mutta levollisena siitä, että isännyys oli vanhimman pojan Juhon eli Jannen viisaissa käsissä.